Heikkouden voima

Aamuauringon säteet vielä värittömässä laaksossa lämmittävät maata pellolle laskeutuneen kurkiparin jalkojen alla. Kurkiparin huuto on päätä huimaava ja niin voimakas, että se värisee kaikessa ympärillä. Matka heillä on ollut todella pitkä, mutta se on nyt hetkeksi päättynyt ja on aika levähtää. Ilmassa terävänä kaikuvat myös pikkulintujen laulut, mutta laulun valtaama tila on hyvin paikallista. Keväiset pesänlaittopuuhat ovat kiivaimmillaan ja luovat aamun uniseen tunnelmaan ryhdikästä toimeliaisuuden tuntua. Astelen suurissa kurakuorrutteisissa saappaissani alas kuistin portaita vielä unisen olemukseni horjuttaen jokaista askelta. Pieni touhukas tuulenpuuska pyyhkäisee ohi mennessään mieleni mukaansa ja palauttaa ajatukset vuoden takaiseen aikaan. Lumen alta paljastuneen kostean maan tuoksu voimistaa tunnetta. Se tuoksu on tänä vuonna yhtä imelää, mutta mukana siinä on nyt myös hitunen makeutta. Matka on ollut minullakin pitkä, ei ehkä makuuhuoneesta kuistille tänä aamuna, mutta viime keväästä tähän päivään. Tunne leviää kurkusta alas varpaisiin asti ja ravisuttaa hetkellisesti. Aamuauringon hento lämpö tekee lopulta ajatuksesta hieman lempeämmän ja vielä viileässä ilmassa kieppuva leikkisä tuuli saa mieleni pysähtymään juuri tähän ja tuntemaan vahvaa kiitollisuutta. Toisinkin voisi olla.

'''

Siitä on vuosi, kun irtisanouduin työstäni poliisissa viime keväänä. Vuosi on kaikessa yksinkertaisuudessaan ollut aivan hirveä. Toisaalta myös niin opettavainen, että olen kuin uuden mahdollisuuden edessä, uudella tavalla vahvistuneena ja saamassa uutta alkua sille, minkä näin silmissäni vuosi sitten.

On vienyt kauan aikaa ymmärtää, että jos joku vihaa minua, ei se tarkoita sitä, että koko maailma vihaisia minua. Irtisanomisilmoituksen jätettyäni sain valtavan määrän kuraa niskaani poliisilaitokselta ja päälle kunnon nöyryytyksen. Se vei itsetunnon, merkityksen tehdyltä työltä ja sai minut näkemään itseni maailman huonoimpana ja pahimpana epäonnistujana ikinä. Niistä kuopista oman liiketoiminnan perustaminen, oli enemmän kuin vaikeaa. Miten minä, maailman paskin ihminen voisin koskaan pärjätä enää missään, kun luulin pärjänneeni tähänkin asti, mutta näin ei ilmeisesti ollut. 

 Tein päätökseni irtisanoutua ihan puhtaasti merkityksellisyyden kokemisesta. En osannut ajatella sen pidemmälle ja joku pala elämästäni oli vain poistettava. Perhe, harrastaminen tilalla, Tiluksilla tarinat ja vuorotyö kaupungissa ei vain mahtuneet enää samaan mieleen sopuisasti. Takanani oli jo kolme vuotta tätä kaikkea, eikä tarkoitukseni ollut suorittaa pikamatkaa vaan rakentaa mieluummin elämänmakuista maratonia. Olen kaikesta huolimatta kiitollinen, että valitsin juuri näin, että valitsin pitää Tiluksilla tilan ja jatkaa sen tarinaa. Sen koin hyvin merkitykselliseksi viime keväänä. Ja koen vahvasti edelleen.

 Jo valmiiksi haastavaa tilannetta ei muuttanut yhtään helpommaksi se, että marras-joulukuun vaihteessa poikani yritettiin tappaa. Kuulostaa yksinkertaisen julmalta, mutta se oli kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Se mihin kaikkeen koko perheemme paiskattiin oli niin monimuotoinen pelkojen, ahdistusten ja toivottomuuden soppa, etten koskaan ikinä ollut osannut varautua sellaiseen. Samaan rytinään viikon sisällä teimme sydänverellä  raastavia päätöksiä ja tilamme muistoihin haudattiin Eeva-vuohi ja koko 23 -vuotisen elämänsä matkassani kulkenut Välkky-kissa. Appiukko hyvästeltiin myös ja siunattiin myöhemmin haudan lepoon.

 Yritin kaikista vastoinkäymisistä huolimatta hoitaa edelleen työni, koin siihen kovaa velvollisuutta, kuten myös vahvaa tarvetta ja velvollisuutta hoitaa toipuvaa poikaani. Lisäksi hänen sisarusten mahdollisimman normaali arki ja turvallisuuden tunteen palauttaminen oli kaiken huomioni arvoista. Koetin itse pitää sisälläni kaiken oman tuskan, suojellakseni myös miestäni, jonka työkyvyn ylläpito oli ainoa tie siihen, että pandemiatilanteen vuoksi tyrehtynyt tulopuoleni ei romahduttaisi perhettä lopullisesti. Lopulta kuitenkin kadotin omat voimani, hävisin itseltäni ja toivoin vain, että myös minä pääsisin pois. Vanha lause pääkopassa voimistui. En ole mitään, en pärjää missään ja kaikki on ollut lapsellista harhakuvitelmaa. En tule selviämään, rahat on loppu, ideat hukassa ja tarinani ei kulje enää ikinä. Koin vahvasti, että tämä kaikki oli oikein minulle, olin ansainnut tämän, koska olin niin kamala ihminen, kuten jo keväällä minulle annettiin ymmärtää.

Mutta kuinka ollakaan minä selvisin. Perheeni selvisi ja mikä tärkeintä poikani on hengissä, takaisin töissä ja tekijäkin vastasi teoistaan jylhästi kaikuneessa käräjäoikeuden salissa takoen itselleen yli kymmenen vuoden tuomion murhan yrityksestä. Koin helpottavaa oikeudenmukaisuutta, mutta myös valtavan syvää myötätuntoa. Tekijä oli nuori vielä itsekin. Hänellä oli tavallinen perhe ja hänellä myös oli äiti. Kuristuin ajatukseen. Paatunut rikollinen olisi ollut jotenkin paremmin sulatettavissa, mutta sitä tekijä ei ollut. Lohdutonta.

Hyviäkin asioita on toki tapahtunut, niille vain sokeutuu, kun tuska syö mieltä ja sekoittaa ivallista koktailia vihan ja pelon kanssa vuorotellen. Se on katalaa, se imaisee mukaansa ja sulkee kaiken muun pois ympäriltä. Sain siihen onneksi ammattilaisten apua, enkä pelkää myöntää sitä. Haluan ajatella, että vahvuutta on myös myöntää ja hyväksyä itsensä heikkoudet ja se hyvä mitä minulle sen myöntämisen jälkeen tapahtui, ei olisi voinut tapahtua mitenkään muuten. Onnekseni vältin sillä myös vieläkin pahemmat sudenkuopat. Katkeruuden ja uhriutumisen. Väistin ne koska myönsin, etten pärjää ja jokaisella ihmisellä on katkeamispisteensä. En myöskään tule siitä yhtään huonommaksi, että omaani tutustuin nyt tässä. Se on itseasiassa ollut mahdottoman vapauttavaa, mielenkiintoista ja silmiä avaavaa. Se on voimistanut minua valtavasti, se niin yksinkertainen asia kuin että olin ja myös opettelin olemaan heikko.

Kun on koko ikänsä elänyt sen valtavan vahvan itse rakennetun tukipylvään ympärille kietoutuneena, että pärjää, eikä sitten enää pärjääkään, se romahduttaa kaiken. Se pistää palikat tasaiseksi kaaokseksi jalkojen alle ja pakottaa perehtymään elementteihin yksi kerrallaan. Siitä alkaa uuden elämänpylvään rakentaminen, rikotun tarkastelusta, ja siinä on aina mahdollisuus myös entistä parempaan.

Tämä aamu on ollut hyvä aamu, parempi kuin moni menneistä. Yhteistä jokaisella aamulla on kuitenkin se, että on hyväksyttävä aina uudelleen, että asiat ottaa aikaa. Ne ottavat aikaa tasan juuri sen verran kun tarve on. Mistään ei tule heti valmista tai valmista siten, että päättää niin. Puhun surusta ja siitä, että suren edelleen. Mieleni valtaa ahdistus aina aika ajoin, mutta ei se tee sitä enää koko ajan, eikä se tunne saa mieltäni mustaksi enää pitkäksi aikaa kerralla. Suru on matkassa ja se on ihan ok niin. Se olkoot niin kauan, kun se haluaa olla, koska sen aika häipyä tulee varmasti vielä.

'''

Saan vihdoin itseni irti ajatuksista ja jatkan kuistin portailta pihakiviä pitkin kohti tallin ovea. Kello on hieman yli seitsemän ja tuntuu kuin olisin ainoa ihminen hereillä koko maailmassa. Kurkiparin huutelu on loppunut ja he tutkivat nyt maata samalla nostellen hitaasti valtavan pitkiä jalkojaan. 

Tallin ovelle saapuessani hörinän aloittaa tyypilliseen tapaansa hevoset ja se saa myös possupariskunnan heinäpesän kahisemaan. 

Tapaan aina aamulla tallin oven avatessani toivottaa kovaan ääneen “hyvää huomenta, god morgon”. Se on jäänne siitä, kun Pelle -poni muutti aikanaan Ahvenanmaalta ja puhui luonnollisesti tuolloin vain ruotsia. Vastauksia tervehdykselle en tänäkään aamuna saa. Sen sijaan toisenkymmentä silmäparia kun tuijottaa täysin keskittyneenä siihen, että juuri minä olen tullut talliin, kertoo se minulle tarpeeksi paljon.

Minua on odotettu ja minulla todellakin on valtavasti merkitystä.