Kun kaviokonstaapelin virka päättyy, on aika siirtyä eläkkeelle. Ihan juuri kuten pääsääntöisesti kaikilla muillakin virkamiehillä. Näin kävi myös Derkunin kohdalla aika tasan vuosi sitten. Kaviokonstaapelille ikä on kirjaimellisesti vain numero, mutta kahdeksan palvelusvuotta Helsingin Ratsupoliisissa oli muodostanut jo pikku renkkaa sinne tänne siinä määrin, ettei Derkunin kannalta ollut enää järkevää jatkaa uraa ja siihen liittyviä pitkiä työvuoroja kaupungin sykkeessä. Eläkepaperit sisään ja melko reippaasti ulos hyvin selkeän päätöksen kanssa siitä, että nyt oli tosiaan oikea aika kiittää ja Derkunin lähteä kevyemmille kauroille. Sehän vain silloin 16 -vuotiaalle ja hyvin iltauniselle puoliveriselle sopi. Eläke kun tarkoitti sitä, ettei enää olisi yövuoroja, ei reissuja hevosautossa kaupungin rajojen yli, eikä varsinkaan ainaista hoitoa ja sukimista. Takkuharjainen tupsujalka kun viihtyi mieluummin hieman rouheammassa outlookissa, mikä ei kuitenkaan virkamiehelle oikein sopinut. Alkoi eläkekodin etsintä, mikä ei ollut vaikea.
Kävi meinaa sillä lailla, että Derkunin aloittaessa virkauraansa Helsingin Ruskeasuolla aloitteli samaisessa toimipisteessä myös innokas ratsukonstaapeli. Ratsukonstaapelin silmitön mielenkiinto hieman kömpelöä hevosta kohtaan oli poikkeuksellisen suuri. Siitä se sitten alkoi, kahden raakileen yhteinen polku ja opettelu katseita kestäväksi kaksikoksi kansalaisten keskuuteen. Yhdessä treenattiin, kuljettiin kaupungilla, paraateissa ja tehtävillä, joissa kiirettä piti välillä niin, ettei porkkanaa ehtinyt edes ajatella. Tämä konstaapeli oli Tiluksilla tilan emäntä, joka sittemmin eteni omalla virkaurallaan ja tiet Derkunin kanssa erosivat. Mutta onneksi talliin Derkunin virkaveljiksi ja -siskoiksi jäi liuta konstaapeleja, jotka edelleen neljän erovuoden jälkeen olivat sitä mieltä, että nämä kaksi kuuluivat yhteen. Puhelu tuli ja vastaus emännältä millisekunnissa.
Alkoi melkoinen operaatio. Tilaa tallissa ei valmiiksi 850 kiloiselle eläkeläiselle ollut. Tai oli kyllä, koska alun alkaen, kun vanhaa navettaa alettiin rakentamaan talliksi, rakennettin kulmakarsinaan reilusti enemmän neliöitä salainen, mutta liian uhkarohkea ajatus ääneen sanottuna, mielessä; joku päivä tämä olisi vielä Derkunille. Aikaa kuitenkin kului ja Derkun puursi urallaan edelleen voittoisasti. Lopulta rakennetulle karsinalle tuli muuta käyttöä ja ajatus Derkunista vaihtui vain haaleaksi ja vaimeaksi toiveeksi, joka ajoittain hävisi mielestä kokonaan.
Nyt Derkun oli kuitenkin tulossa ja selvää oli se, ettei kenestäkään asukkaasta luovuttaisi sen takia, joten alkoi sitkeä suunnittelu. Pään raapimista ja piirtelyä seurasi tiukat kaksi päivää, jolloin purettiin, rakennettiin, valvottiin ja järjestettiin. Jokseenkin kankean byrokratian pyörityksessä yllättävän nopeasti edennyt eläköitymisprosessi johti lopulta siihen, että puhelinsoitosta meni vain kolme päivää ja emäntä sai lähteä hakemaan Derkunia kotiin. Ja emäntähän lähti.
Derkunin elämä kaupungssa oli hyvin erilaista verrattuna uuteen maalaiskotiin Tiluksilla. Raitiovaunut vaihtuivat puimureihin ja traktoreihin ja kutsumaton väenpaljous koostui lähinnä rusakoista, peuroista ja kauriista. Omakin uusi lauma oli vähintään hullunkurinen. Kookkaisiin kaviokonstaapeleihin tottunut Derkun sai heti alkuunsa uuden parhaan ystävän, kun nippa nappa metrin korkuinen Pelle-poni päätti, että tässä se nyt oli, kaltaisensa komea otus, jota hän oli ikänsä odottanut. Lisäksi käkkäräkarvaisia lampaita sinkoili siellä täällä, sarvipäät tuijottivat ja kertoivat heti alkuun, että heille ei sitten uudet kollit kettuille. Positiivista virtaa sai ladattua milloin vain, kun aidan raosta tirkistellyt possupari seurasi tulijaa uteliaana. Kummallisimpia olivat kuitenkin tilan aasit. Aivan liian isot korvat ja kamala lauluääni.
Hetki siinä meni, että totuus Derkunille eläkepaikan ominaisuuksista valkeni. Pihalla tosiaan ollaankin kaikki päivät. Pientareet pidetään lyhyenä ja joskus autetaan lampaita myös pihanurmen kanssa. Tilaa on maata, juosta ja seistä miten päin tahansa, eikä kukaan kopistele kylkeen harjaämpäri ja kiillotusaineet kainalossa liian usein. Illalla palataan talliin ihan itse. Kukaan ei tule hakemaan. Se oli vähintään erikoista, mutta jotenkin kiehtovaa.
Ihan helppoa alkutaival eläkeläisenä ei ollut. Uusi rooli ei ollut itsestäänselvää. Esimerkiksi tilalla lauta-aidat lähtökohtaisesti kertoivat sen alueen missä saa ja pitäisi olla. Niistä ei ole tarkoitus kävellä kylmän viileästi läpi, vaikka niin osaisikin tehdä. Toiseksi jos joku palvelusväestä haluaa sinut kiinni laitumelta, niin kiinni annetaan. Se ei välttämättä tarkoita mitään velvollisuuksia, se tietää usein vain rentoa ja mukavaakin puuhaa. Kun karsinan ovi avataan, on silloin poistuttava karsinasta. Ovelle ei jäädä odottelemaan, että joku tuo riimun tai suitset, vaan ulos mennään ihan itsenäisesti. Todella hämmentävää, suorastaan erikoista palvelusväkeä. Kolme ensimmäistä päivää meni miettiessä. Siinä määrin mietittiin, ettei tilalla kukaan muu kuin emäntä saanut koskea. Kaikista kamalinta oli kuitenkin se, että ensimmäisellä viikolla kylään tuli entisestä elämästä tuttu hoitaja. Se tarkoitti vähintään viiden metrin turvaetäisyyttä.
Partiointikin oli hyvin erilaista. Ei koskaan ketään missään. Mikähän järki siinä oli, että kuljettiin pitkin peltoja ja metsää, eikä ollut mitään tai ketään jota valvoa. Maastoliikennelakikin oli noin lähtökohtaisesti hieman ruosteessa, kun normaaliksi ympäristöksi muodostuneessa kaupunkimaisemassa sitä ei juuri tarvittu. Kaupungissa myös hälytysajot olivat lyhyitä, mutta maalla ne muuttuivat pitkiksi laukkasuoriksi.
Derkunin eläkeläisvuosi on mennyt nopeasti. Tätänykyä Derkun osaa jo kaikki uudet rutiinit ja viettää päivänsä laumassa ihan tasavertaisena jäsenenä. Pientä päsmäröintiä ja virkaintoisuutta on havaittavissa aina silloin tällöin, mutta ei siitä kukaan enää jaksa oikein välittää. Parasta päivissä on aamuheinien jälkeinen köllötelly ja metsäretket kavereiden kanssa. Lauta-aitojen syvin merkitys on sisäistynyt siinä määrin, ettei isännän ärräpäät raikaa enää kuin joskus, jos Derkun vahingossa unohtaa, ettei aidat ole mitään joukkojenhallintatehtäviä, eikä niitä ole tarkoitus laittaa nurin.
Derkun viihtyy, mutta niin viihtyy emäntäkin. Kesäillassa kiiltävä punarautiaan karva, kookkaiden kavioiden kopse ja kömpelöt liikkeet sykäyttävät edelleen. Aika tismalleen yhtä paljon, kuin ensimmäisellä kerralla yhdeksän vuotta sitten Helsingin keskustassa. Suhde on syventynyt ja merkitys moninkertaistunut, eikä se suhde katkea tässä maailmassa enää ikinä.