Se oli todella tuulinen päivä. Niin tuulinen, että katselin aamulla trampoliinia pihassa ja muistelin sen edeltäjän kohtaloa, joka syysmyrskyssä päätyi kymmenien metrien päähän pellolle aivan solmuun kääntyneenä. En ollut kuitenkaan niin energisellä tuulella, että olisin jaksanut heti uudestaan lähteä ulos viimaan, jotta olisin sitonut tuulen riepottaman trampoliinin puuhun kiinni. Vastahan olin tullut sisälle tallista. Ja vihdoin kuuma kahvi lämmitti mukin läpi sormiani samalla tuoksuen aamulta, ihanalta syysaamulta.
Oli torstai ja minulla oli vapaata. Herätyskellon soidessa (kyllä se soi myös vapaapäivinäni), nousin ylös, puin ylleni edellisillan collegeasun ja laitoin kumisaappaat jalkaan. Nappasin koirakolmikon mukaani ja menin talliin. Hoitelin normaalit aamutoimet tallissa, niin normaalit kun vain persoonarikkaalla eläintilalla aamutoimet voivat olla. Puput rapistelivat kopeissaan uutta virtaa täynnä. Pelle-poni tuli toteamaan, mutapaakut otsatukassa, ettei sillä jumankauta tänäkään aamuna ollut mitään ekstraherkkuja tullessaan. Jerry-poni hieroi rähmäistä turpaansa selkääni ja nosti lopulta päänsä hartialleni, kuin osoittaakseen, ettei hän mikään pieni poika ollut. En taaskaan pukenut turhaan edellisen päivän valmiiksi likaisia vaatteita päälleni.
Aasit olivat olleet yöt sisällä jo useamman viikon, vaikka muut eläimet olivat vielä, miten ikinä halusivatkaan olla, eli tallissa tai ulkona. Malttamattomien pupujen ruokinnan jälkeen päästin aasit ulos. Tarkistin Pernillan nisät ja peräpään, sekä tarjoilin pari palaa porkkanaa, jotka maistuivat hyvin. Ei siis mitään merkkejä havaittavissa lähestyvästä synnytyksestä. Kaanonissa kiekuvan kanalan kautta lampaille heinää. Ilona mökötti, mutta päätti reipastua, kun näki kädessäni palan ruisleipää. Vedin puseroa tiukemmalle ja kipitin vaakatasossa lentävien lehtien läpi takaisin sisälle taloon.
Talo oli tyhjä, koska lapset olivat koulussa ja isäntä töissä. Kello oli jo yhdeksän ja koirat jäivät ulos. Jotenkin oli ihmeellinen tunnelma, mutta ajattelin sen olevan vain tuulispäivän tekosia. Maalla luonto näkyy ja tuntuu joka päivä hieman erilailla, jos vain muistaa katsoa kunnolla. Vastapäinen "vuorenrinnekin" alkoi vaihtamaan väriä. Se tosiaan oli syksyinen tuulispäivä.
Kello taittui yli puolen päivän ja päätin juoda vielä toisen kupin kahvia ennen kun ryhtyisin mihinkään yhtään lehdenlukua toimeliaampaan puuhaan vapaapäivänäni. Se oli hyvä päätös. Vaikka vielä parempaa oli se, ettei kahvinkeitin toiminut, koska sähköt olivat mennet poikki. Turhautuneena pyörin ympäri ja tohinoissani olohuoneen ikkunasta näin sivusilmällä jotain, mikä pysäytti hetkeksi. Laitumella näytti olevan kuusijalkainen aasi. Mitä ihmettä. Tihrustin tarkemmin ja tajusin, että Pernillan nisällä maitohörppyä ottaa pieni aasi. Aasi joka seisoskeli omilla jaloillaan ja oli ihan emänsä värinen. Tuo ei varmasti ollut tallissa aamulla.
Ei muuta kuin samat, jo mutaantuneet kumpparit jalkaan ja pihalle. Takki jäi, pipo jäi ja oikeastaan kaikki järki jäi, nyt piti vaan toimia. Tuulessa märkä varsa paleltuisi ja emä ei millään saisi kaikkia kiinnostuneita lauman jäseniä pidettyä poissa. Ongelma olisi se, että varsan luokse pitäisi päästä siten, ettei kaikki muut nelijalkaiset sorkat ja kaviot huomaisi minua. Olenhan sellainen 2010-luvun special edition ruoka-ja rapsutusautomaatti kaikenlaisilla lisäominaisuuksilla varustettuna, joten mielenkiintoa laumalta löytyy kyllä!
Kiersin laitumelle takakautta, en siis mennyt portista, se olisi kiinnittänyt koko lauman huomion. Se osoittautuikin järkeväksi. Kesäpöhössään käyskennelleet hevoset söivät ruohotupsujaan niin ahnaasti, etteivät kiinnittäneet minuun mitään huomiota. Varsa näytti hyvinvoivalta ja emä myös. Emä joka jo pupelsi maasta ruohonkorsia, vaikka varsa oli vielä ihan märkä, eikä syntymästä voinut olla tuntia kauempaa.
Talliin oli matkaa 200-300 metriä. Varsa ei liikkunut vielä tarpeeksi hyvin ja puolessa välissä matkaa olisi vastassa muut hevoset. Tilannetta hankaloitti vielä se, ettei Pernilla suostu yleensä kulkemaan, kuin irrallaan hevosten läpi, mutta nyt ei ollut vaihtoehtoja. Laitoin kuitenkin emälle riimun päähän ja otin narusta tiukan otteen siten, että pää oli lähes kyljessäni kiinni. Kaappasin varsan syliin ja lähdin kulkemaan. Tilanne vaati ääretöntä luottoa emältä ja onneksi sitä löytyi. Emä ei koko matkan aikaan kyseenalaistanut kertaakaan minun ratkaisujani, vaan kulki luottavaisesti kyljessä niin tasaista tahtia kun pystyi. Äänellä sain muun lauman väistämään, jolla mielenkiinto oli herännyt tilannetta kohtaan ja kaulat pystyssä päristiin, ihan kun asia olisi sen laatuinen, että raportointivelvollisuutta oli pahasti laiminlyöty. Lopulta pääsimme talliin. Varsa tärisi. Sille oli ehtinyt tulla tuulessa jo kylmä, mutta uteliaana hän heilutteli märkiä korviaan, kuin ihmetellen, että mitkä ne oikein olivat. Emä oli rauhallinen, söi heinää välillä aina pienokaista nuuhkaisten.
Jäin seurailemaan tilannetta. Emä nuuhki ja nuoli varsaa ruokailun yhteydessä. Hän ei tuntunut kantavan varsasta mitään huolta. Korvien läpsyttelyyn kyllästynyt varsa hakeutui, muutamien räikeiden hutien jälkeen, nisälle ja oli vakaasti jalkeilla.
Vieläkään ei tuntunut todelliselta, että tuossa se nyt oli. Niin valmis ja iloinen pieni elämänalku pitkine koipineen meidän tallissa.