Tiluksilla on muutamia juttuja mitkä ovat selvästi vain isännän hommia tai vain emännän hommia. Ne on automatisoitunut ajan myötä siten, ettei toinen tule edes ajatelleeksi niitä asioita, koska se toinen vaan aina hoitaa ne.
Yksi sellainen asia on heinän haku. Se on isännän hommia se. Ehkä siksi, että lähes aina heinä haetaan pellolta traktorilla. Isäntähän ei koskaan sano ei traktori hommille. Onhan se aina kahdenkeskistä laatuaikaa Ford kolmetonnisen kanssa.
No nyt kuitenkin kävi niin hassusti, että työt muualla vei isännän mennessään siinä määrin, ettei heinäpaalin hakua tullut hoidettua.
Tähän väliin sen verran, että meillä on heinät "traktorin munissa" eli paalilla painoa on noin 300kg kappale. Ei siis riitä ihan pelkkä Pyhä henki ja pieni hartiapunnerrus niiden liikutteluun. Ei ainakaan emännällä.
No, emäntäpä se lähti sitten kuitenkin heinää hakemaan. Traktori oli ladossa ja ladon oven edessä, miten sen nyt nätisti sanoisi, ihan hemmetin paljon lunta. Ei huvittanut lapioida kuutioittain lunta ensiksi ja käynnistellä jäistä traktoria toiseksi, varsinkaan kun pihassahan seisoi kelpo ruuna.. Siitä se ajatus sitten lähti.
Kaisteria ei kamalasti tarvitse maanitella, kun länget ilmestyvät näköpiiriin. Hevonen on ehkä työorientoitunein tapaus meidän tilalla.
Länget hevosen niskaan, emännän saappaat tiukalle ja matkaan. Lunta oli sen verran, että rupesin jo heti alkumetreillä katumaan asuvalintaani, joka ei tällä kertaa ollut kokohaalari. Hieman myöhemmin kaduin sitä vielä aika paljon enemmän.
Kuten työorientoituneen hevosen kanssa yleensäkin, alkoi matka aika reippain askelin. Paalille oli jokunen sata metriä kahlattavaa pellon poikki. Auratun tien kautta matka olisi lähes nelinkertaistunut. Itsevarmana ajattelin että hitot, me mennään kyllä suorinta reittiä!
Pysyin perässä, juuri ja juuri tarpeeksi, ettei minun tarvinnut pyytää innokkuudella polkevaa hevosta hidastamaan. Ehkä olisi kuitenkin pitänyt. En raaskinut. Toinen meni korvat tötteröllä, kuin isommankin mission äärellä.
Paineltiin pitkin peltoa ja siinä rytäkässä nokkeluuden kiilto silmissä keskittymiseni pyöri lähinnä taktiikan hieromisessa ja pystyssä pysymisestä. Olihan mukana ainakin yksi paksu liina ja paljon ideoita.
Viuhh, ohi suhahti Severi. Hienolla lennokkaalla laukalla. Sitten perässä Pelle-poni, pari vuohta ja kolme koiraa.
Kappas kukaan edellä mainituista ei ollut sulkenut porttia. Eipä siinä auttanut syytellä kuin itseä, mutta sama se, vahinko oli jo tapahtunut. Eikä nuo tuosta ympäriltä pidemmälle lähde, eivät uskalla.
Aloin tietenkin kaivamaan yhdellä kädellä puhelinta väärän puolen taskusta, olihan konklaavi taas sen näköinen ilmestys.. ja humps.
Olimme juuri pellon rajojen kohdalla, missä on välissä luonnollisesti oja. Se ei tietenkään näy, kun on satakiloa lunta joka paikassa, mutta jalkani sen kuitenkin huomasivat. Oikeastaan tasan yksi jalka joka upposi sillä seurauksella, että toinen jalkani ei ehtinyt mukaan ja hetkessä olin nurin naama edellä hangessa.
Taisin jo mainita että hevonen on erittäin työmotivoitunut, joten hänhän jatkoi matkaa ihan sujuvasti. Vetomäärä oli vain kasvanut useilla kymmenillä kiloilla umpilumista ihmislihaa, ei tuntunut haittaavan.
Keräilin itsetuntoni, raahauduin perässä ja lopulta sain pyydettyä hevosta pysähtymään. Kokosin paketin ja totesin ympärille katseltuani, että tästä ei muuten kerrota kenellekään. Severi juoksi edelleen villinä ja vapaana, Pelle oli huomannut naapurin postilaatikon ja tuijotti sitä, koirat kilpailivat. Onneksi edes vuohet Taison ja Jamez pitivät hengähdystaukoa tuijotellen pyörivillä silmillä minua ja ilmeisesti samalla ihmetellen, että miksi ihmeessä minä sinne hankeen halusin mennä.
Pääsimme kuitenkin paalin luokse. Mieli oli voitokas. Asettelin liinani oikein osuvasti ja jämäkästi paalin ympärille ja kytkin toisen pään hevosen aisoihin. Reipas käsky hevoselle ja.. Ei tapahtunut mitään. Ei yhtään mitään. Pyysin hevosta voimakkaammin eteenpäin.. Tottakai paali oli jäätynyt maahan kiinni. Tietenkin, olisihan tähänastinen reissu ollutkin liian helppo ilman sitä.
Alettiin nykimään. Siirsin lunta paalin edestä minkä jähmettyneillä kintuillani pystyin, jotta työ hevoselle edes hieman helpottuisi. Siinä sitten tvistattiin edes takas ja jokaiseen ilmansuuntaan. Jossain vaiheessa luovutin, hevonen ei. Ja niin vaan uutteran ruunan työskentely palkittiin ja paali oli irti! Tässä välissä Severiä oli ruvennut jo jännittämään niin, että hän oli juossut kotiin. Pelle-poni oli edelleen kiinnostunut postilaatikosta ja nuoli nyt sen jäätynyttä kantta.
Lopulta liikkeellä! Onneksi sentään liinataktiikkani piti ja jäiset rahkeet aisoissa, koska loppumatka mentiinkin sitten puoliravilla suosiolla ihan tietä pitkin kotiin saakka. Onneksi vastaan ei tullut ketään, koska näky oli jokseenkin rytmikäs. Kärjessä kaksi vuohta, sitten paksu poni, joka suostui jättämään naapurin postilaatikon lopulta rauhaan, pari kolme innostunutta koiraa, hevonen, jonka perässä iso paali ja viimeisenä edelleen itsetuntoaan keräillyt siinä vaiheessa jo täysin lumen kostuttama emäntä.
Pihassa isännälle viesti, paali haettu, hevoselle kunnon palkka ja portti kiinni. Romppeet sai jäädä niille sijoilleen. Ei ollut semmoinen hienosäätöfiilis ja aisat pärjäisivät varmasti hangessa hetken aikaa länkineen kaikkineen.
Sisällä kuuma kaakaokuppi ja kuivat sukat sai hymyn taas huulille. Ikkunasta näkyi rauhallinen lauma heinäkasojensa äärellä. Eipä uskoisi millainen härdelli hetki sitten oli ollut. Jerrykin oli saapunut kasalle. Hän oli aikaisemmin murtautunut heinävarastoon ja oli siksi autuaan tietämätön koko showsta.